Mitä hitodamat ovat?

Tämän tekstin olen kirjoittanut valaistakseni sitä, mikä tämä olento nimeltään hitodama oikeastaan on. En siis puhu itsestäni, vaan henkiolennosta nimimerkin takana. Tietoutta hitodamoista suomeksi ei juuri ole olemassa, joten jos tahdot käyttää tätä tekstiä tai osaa siitä jossaki, muista kysyä lupa siihen! Tekijänoikeus koskee myös kirjoitettuja tekstejä, ei vain piirroksia.

Aloittakaamme siis yksinkertaisesta: hitodamat ovat periaatteessa kuolleiden sieluja, kummituksia, haamuja. Ne ilmestyvät kuolevien tai jo kuolleiden ihmisten tai heidän hautojensa luokse. Myös metsät ja vuoret ovat paikkoja, jossa (katsontatavasta riippuen) onnekas tai onneton ihminen voi kanssaeläjänsä sieluun törmätä. Eivät hylätyt talot tai vaikkapa kaivotkaa ole poissuljettuja asuinpaikkoja hitodamalle. Yleensäkin kaikki paikat, mistä voisit tavallisen kummituksen uskoa löytäväsi. Asuinvaatimuksena taitaa siis olla tietynlainen hämyisyys.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että hitodama on siis myyttinen henkiolento. On toki ihmisiä, jotka uskovat vakaasti hitodamojen olemassaoloon, kuten jotkut uskovat haamuihin. En mene noita käsityksiä kieltämään, koska enhän minä voi mitenkään todistaa puolesta enkä vastaankaan. Mutta itse myytti, taru, on peräisin Japanista, kuten yhtään kieltä tunteva voi nimestäkin päätellä. Nimi koostuu kahdesta sanasta, "hito" ja "dama", jolloin nimi voidaan toisinaan kirjoittaa myös hito-dama. Sanat tarkoittavat vapaasti käännettyinä "ihmistä" ja "sielua", mikä kertookin jo varsin paljon tästä olennosta. Hitodamaa ei kuitenkaan käytetä puhuttaessa ihmisen sisällä olevasta sielusta, vaan vain tästä maan päälle vaeltamaan jääneestä olennosta.

Miltäs hitodama sitten näyttää? Yksinkertaisimmillaan se on vain pieni, leijuva valopallo. Se on kuitenkin värillinen, ja jättää usein edetessään jälkeensä valovanan. Väritykseltään hitodamat ovat aina vaaleita, joko sinertäviä, vihertäviä tai kellertäviä. Myös valkoisiakin lienee tavattu. Hitodama voi olla kooltaa hyvin pieni, vain muutamia senttimetrejä tai varsin suurikin. Mistä koko riippuu, on epäselvää. Kenties sielun "henkisellä koolla" on jotakin tekemistä asian kanssa.

Yleisesti ottaen hitodamat ovat harmittomia olentoja. Jotkut yksilöt kuitenkin pitävät matkailijoiden houkuttelemisesta harhapoluille, mikä muistuttaa hyvin paljon omaa virvatulimyyttiämme. Tällaiset yksilöt pitävät myös ihmisten säikyttelemisestä. Erään uskomuksen mukaan on olemassa myös hitodamoja tai niiden kaltaisia olentoja, nimeltään kitsunebi, joita kitsunet (toinen japanilainen taruolento) luovat omiin tarkoituksiinsa. Tosin nämä tarkoitukset ovat pitkälti hämärän peitossa. Yhden teorian mukaan nämä ihmisiä johdattelevat ja kiusaavat yksilöt ovat kitsunebitä, kun taas harmittomat valopallot hitodamoja. Mene ja tiedä.

Japanilaisperäisessä taiteessa ja mediassa hitodamat ovat varsin yleisiä. Erityisesti mangat ja animet ovat ottaneet nämä henkiolennot omikseen, mutta myös kauhuelokuvissa ja videopeleissä saatetaan näitä palleroita tavata. Suomeksi käännetyistä mangoista Kajikassa (Akira Toriyama) hitodamat ovat luultavasti tähän mennessä tulleet parhaiten esille. Tarinassa päähenkilö on ilman syytä tappanut ketun, josta hyvästä hän saa päälleen kirouksen. Kaiken lisäksi surmansa saaneen ketun henki, joka ainakin ulkonäöllisesti muistuttaa hitodamaa, seuraa päähenkilöä kaikkialle.

Hitodamoista muualla:
Wikipedia
The Obakemono Project
Youkaimura

hitodaman hitodamat

Heti ensimmäiseksi ottakaa huomioon, että vain edellä mainittu on ns. yleistä tietoa, tästä eteen päin kerrottu on vain ja ainoastaan minun mielikuvitustani! Älä missään nimessä kopioi kuvia tai ideaa, kiitos.

Yllä näkyvä mötikkä on siis minun oma versioni tästä nimikko-olennostani hitodamasta. Se on huomattavasti kiinteämpi kuin valopallomaiset vastineensa, mutta pystyy tahtoessaan tai muutoin kiihtyessään kyllä hohtamaan valoa tai luomaan siitä heikohkon kilven, sekä pysyttelemään näkymättömänä. Kiinteänä ollessaan sen iho on samettinen ja kimmoisa. Vaikka henkiolento saattaakin vaikuttaa pomppupallolta, ei se ole useinkaan kosketuksissa maahan muutoin, kuin levätessään. Yleensä tuo leijuu painovoiman vastaisesti ympäriinsä, vaikkei välttämättä pääsekään kymmentä metriä korkeammalle maan pinnasta. Voimat kun ovat pienellä olennolla varsin rajalliset.

Hitodamalla ei ole varsinaisia sisäelimiä, vaan sen sisin koostuu samaisesta valosta, jota se pystyy tahtoessaan hohtamaan. Valo on aina samaa sävyä, kuin olento muutenkin, vain yksilöstä riippuen tummempaa tai vaaleampaa. Vaikka hitodamalla on suu, ei siinä ole mihinkään johtavaa nielua tai äänihuuliakaan. Fyysistä ääntä olento ei tarvitse, sillä se kommunikoi telepaattisesti, saattaen tosin joskus liikuttaa suutaan sanojaan painottaakseen. Kieli on jokseenkin ihmismäinen, mutta hivenen suipompi ja pidempi. Silmät ovat suuret, kosteat ja ulkonevat ja niitä suojaavat ihmismäiset silmäluomet, sekä myös vilkkuluomet. Silmien väri on "elinvalon" tapaan enemmän tai vähemmän samaa sävyä, kuin olennon pintakin.

Tarkastele tästä tarkemmin hitodaman rakennetta. X-merkit osoittavat, mihin suuntaan olento milloinkin katsoo.

Kun silmien ja elinvalon väri riippuu hitodaman väristä, riippuu tuo väri taas olennon aurasta. Hitodamathan ovat edesmenneitä ihmisiä, toisinaan myös eläimiä, joilla on kaikilla ollut sielu. Sielu taas on olennon elinvoima, joka kiertää olennosta sisään ja ulos tiettyjä reittejä pitkin, muodostaen hennon valoauran tuon ympärille. Auran väri taas saattaa olla elämän eri vaiheissa vaihteleva; hitodamasta tuleekin sen värinen, kun aura on olennon kuollessa. Hitodamoilla auraa vastaava elinvalo ei kierrä, vaan ne pystyvät kontrolloimaan sitä mielensä mukaan.

Kuten todettu, hitodamat syntyvät elävän olennon kuollessa. Kaikista kuolleista ei suinkaan kuitenkaan tule hitodamoja, vaan nuo jatkavat eteenpäin, kuten olisi tarkoituskin. Nuo sielut katoavat maan päältä paikkaan, joka ei ole ihmismielen käsitettävissä. Hitodamat eivät kuitenkaan poistu maanpäältä, vaan jäävät harhailemaan rajan väärälle puolen. Tällaiset yksilöt ovat usein nk. "ahneita" hitodamoja: ne jäävät Maahan, koska ovat liian kiintyneitä elämäänsä, vaikka heidän olisi tarkoitus jatkaa matkaansa. Ne harhailevat maan päällä aikansa, joskus vuosiakin, ennen kuin ymmärtävät jatkaa matkaansa rajan yli. Lopulta tuonpuoleisen kutsu kuitenkin käy liian vahvaksi, eikä hitodama enää pysty eikä edes halua sitä vastustaa. Ahneet hitodamat ovat tunnettuja ilkikurisista tempuistaan ihmisille, joita ne tekevät turhautuessaan tajutessaan, etteivät voi enää palata normaaliin elämäänsä.

Ahneiden hitodamojen lisäksi on kuitenkin olemassa myös toisenlaisia, nk. etsijähitodamoja. Ne ovat sieluja, jotka on väkisin riistetty elämästä ennen aikojaan. Tällaisilla hitodamoilla on eläessään ollut jokin päämäärä, tavoite, joka on palanut kirkkaana mielessä jopa olennon kuollessa. Jos tavoite olisi kohtalon mukaan ollut kyseisen olennon saavutettavissa ajan mittaan, saattaa ennenaikaisesti hengestään päässyt hitodama pelastautua välitilaan. Välitila on hirvittävä paikka, jossa sielu ei pääse eteen- eikä taaksepäin, vaan on jumissa tietyn mittaisen ajan. Muistot katoavat ja hitodama luulee eläneensä aina aineettomassa mustuudessa, kunnes sielunonkijoiksi kutsutut, enkelin kaltaiset olennot pelastavat tuon pimeydestä. On sielunonkijan päätettävissä, lähettääkö hän hitodaman suoraan tuonpuoleiseen vai päästääkö tämän ensin maan päälle suorittamaan kohtalonsa määräämää tehtävää. Tehtävästä riippuen hitodama jätetään henkiolennon muotoon tai palautetaan ihmiseksi, kuten tarve vaatii.

Etsijähitodama ei muista Maahan palattuaan tehtäväänsä eikä usein entistä minäänsäkään selvästi. Sen ansiosta kohtalolla on suurempi mahdollisuus antaa tarkoitetun toteutua. Kun tehtävä on suoritettu tai sitä ei ole jostain syystä enää mahdollista suorittaa, kutsuvat sielunonkijat hitodaman tuonpuoleiseen ilman tarvetta uuteen kuolemaan.

Kolmannen tyypin hitodamoja kutsutaan yleensä nimityksellä "suistuneet", joka juontaa nimensä syystä, jonka takia sielu on jäänyt elollisten maailmaan. Olennon kuollessa on tapahtunut jotakin, mikä on saanut tuonpuoleiseen matkaavan sielun niin sanotusti suistumaan reitiltään. Syitä moiseen voivat olla esimerkiksi erilaiset spiritistiset toimenpiteet ynnä muut riitit, joilla koetetaan saada kuollut palaamaan takaisin eloon. Jo tuonpuoleiseen matkannut sielu ei päädy kyseisten rituaalien takia hitodamaksi, vain matkalla oleville on mahdollista käydä näin. (Tuonpuoleisessa olevia voidaan kyllä kutsua vierailemaan haamuina elävien maailmassa, mutta se onkin sitten eri asia.) Tällaiset hitodamat tuntevat usein olevansa varsin eksyksissä, tietämättä tahtoako lähteä vai jäädä. Toisin kuin ahneet hitodamat, eivät suistuneet juuri kuule tuonpuoleisen kutsua, sillä noiden oletetaan jo olevan toisella puolen rajaa. Yleensä tapahtunut kuitenkin huomataan ajan kuluessa ja sielunonkijat päästävät hitodaman jatkamaan matkaansa.

Toisinaan sielun suistumiseen ei tarvita minkäänlaista rituaalia, vaan sielu saattaa poiketa matkaltaan vahingossa, ilman mitään syytä. On epäselvää miksi moista tapahtuu, eivätkä hitodamat tiedä itsekään vastausta. Juuri suistuneet hitodamat ovat yleisimmin sellaisia, joita nähdään leijailemassa hautansa tai muun tutun paikan läheisyydessä, pohtien mitä tehdä.

Nyt olen siis kertonut varsin kattavasti, mitä hitodamat mielessäni ovat. Mutta mistä olen saanut idean kyseisen henkiolennon mytologiaa kehitellä? No, nimimerkkini tuli ennen, kuin asiaa aloin pohtia, joten ainakin halu tutustua nimikko-olentoon on vaikuttanut asiaan. Ulkonäkö kyseisille mötiköille on syntynyt niin vahingossa, kuin mikään ikinä voi syntyä: sinitarramöltistä. Oli seitsemännen kouluvuoteni viimeinen päivä keväällä 2003, kun luokkamme siivosi pulpettejaan. Ja kappas, löysin pulpettini nurkkaan kiinnittyneen, erikoisen muotoisen palan sinitarraa. Muistan katselleeni tuota lähes suu ammollaan, sillä tilanne tuntui lähinnä siltä, kuin olisin viimein löytänyt jotakin kauan sitten kadottamaani. Piirsin möltin nopeasti johonkin paperin nurkkaan, etten vain unohtaisi sen ulkonäköä. Turhaan en sitä tehnyt, sillä hyvin pian joku nappasi sinitarrani ja pyöritteli sen muodottomaksi palloksi.

Katso tästä kyseinen luonnos, ensimmäinen hitodamani kautta aikojen.

Kesä tuli ja meni, enkä sinä aikana oikein keksinyt, mitä "löytämälläni", mukavan yksinkertaisella olennolla tekisin. Vaikka käytinkin jo tuolloin hitodamaa netissä nimimerkkinäni, en osannut yhdistää olentoa siihen, sillä silloin ajattelin henkiolennon perinteisellä tavalla valopalloksi. Hyvin pian koulun taas jatkuttua piirtelin tätä "sinitarraolento" -nimellä kulkevaa otusta kouluvihkooni, kun koin asian suhteen eräänlaisen Heureka! -elämyksen. Katselin kokonaista sivullista luomiani erivärisiä palleroita ja tajusin, että voisin niiden pohjalta luoda itselleni kaipaamani alter egon, hitodaman. Niinpä kirjoitin innostuksissani sivun ylälaitaan tekstin "hitodamoja!" ja lumipallo lähti liikkeelle. Varsinainen mytologia olennon ympärille on kehittynyt pikku hiljaa vuosien saatossa, milloin mistäkin päähänpistosta ja tarpeesta selittää erilaisia asioita. Tämä teksti on kuitenkin ensimmäinen, jossa kokoan tuon kaiken yhteen, ennen tuo on vain päässäni muhinut.

Vaikken sinänsä omistakaan käsitettä "hitodama", on luomani versio siitä minulle hyvin tärkeä ja tarkasti varjeltu. Jos joskus saan jonkun kiinni ajatusteni kopioimisesta, on siitä hauskuus kaukana itse kullakin. Se on yksi merkittävimmistä hahmoistani ja mahdollisessa kopiointitapauksessa en kaihda keinoja, jotta yksinoikeuteni tähän hitodaman variaatioon pysyisi. Vielä ei ole moista onnekseni tarvinnut huolehtia, eikä toivottavasti tarvitse tulevaisuudessakaan.