Gimp hitodaman tapaan

Päätinpä eräänä komeana päivänä 20.11.2011 alkaa keräämään tällaista pientä koostetta siitä, millä tavoin itse olen vuosien varrella oppinut Gimp-nimistä kuvankäsittelyohjelmaa käyttämään piirtämisessä, värittämisessä ja kuvien muokkaamisessa hyödykseni. Harvinaisen moni nimittäin tuntuu halveksuvan Gimpiä kenties sen ilmaisuuden vuoksi, mutta itse olen kokenut ohjelman ainakin omiin tarpeisiini enemmän kuin riittäväksi, jahka vain olen oppinut hyödyntämään erinäisiä sen sisäisiä kikkoja. Yksikään ohjelma ei tietenkään korvaa puhdasta piirtotaitoa, kärsivällisyyttä tai halua opetella paremmaksi, mutta ainakin käyttämänsä ohjelman ominaisuuksien tunteminen tekee asioista huomattavasti helpompaa ja saattaa säästää taiteilijan muutamilta harmailta hiuksilta.

Kannattaa huomata, että tämä ei kaikesta huolimatta ole puhdasverinen "TEE NÄIN!!1" -opas, vaan vain melko sekalainen katsaus erilaisiin juttuihin, joihin itse olisin toivonut tutustuvani jo Gimpin käytön alkuvaiheessa.

~ hitodama

1.1 Toimintojen löytäminen

Muita kuvankäsittelyohjelmia käyttäneelle ensimmäisenä hämmästyksenaiheena Gimpin kanssa tullee se, kuinka ohjelma jakaa jotkin toiminnoistaan erillisiin ikkunoihin. Tämän kirjoitushetkellä itselläni käytössä olevassa Gimp 2.6:ssa on esimerkiksi aina näkyvillä työkalupakki-niminen vempain sekä varsinainen kuvankäsittelytila, johon muokattava kuva avataan. Erilaiset perustoiminnot, kuten tallenna ja lataa löytyvät kuvankäsittelyikkunan yläpalkista, kun taas esimerkiksi kaikki piirtotyökalut majailevat työkalupakissa. Näiden lisäksi kuvankäsittelytilan ikkunat-valikosta saa avattua ns. telakoitavia ikkunoita, joista itselläni alituisessa käytössä on vain tasot-ikkuna. Muita hyödynnän hyvin satunnaisesti, mutta tasojen käytön ymmärtäminen ja opettelu on sellainen perusasia, joka kenen tahansa ohjelmaa käyttävän pitäisi hallita. Yksinkertaisimmillaan tasojen avulla erotetaan vaikkapa piirroksen luonnos ja valmis line toisistaan, jotta luonnos ei sotke varsinaista työtä. Kun luonnos on erillisellä tasolla, sen voi vain piilottaa tai poistaa napinpainalluksella, kun sitä ei enää tarvita.

1.2 Hiirellä vai piirtopöydällä?

Vallan monilla käyttäjillä kuuluu olleen ongelmia saada Gimp toimimaan kunnolla yhteen piirtopöydän kanssa etenkin niin, että ohjelma tukisi kunnolla piirtopöydän paineentunnistusominaisuuksia. En ole mikään tekniikan ihmelapsi, mutta pari temppua tästäkin aiheesta on tullut matkan varrella tarttuneeksi hyppysiin. Ensinnäkin kannattaa avata Gimp käyttäen piirtopöytää osoittimen liikutteluun, sillä jos avausvaiheessa on käytössä hiiri, saattaa ohjelma mennä hieman lukkoon yhtäkkisten laitevaihdosten takia. Lisäksi mahdollisimman tarkkaa paineentunnistusta haettaessa kannattaa ehdottomasti käyttää hyväkseen Gimpin mustekynä-työkalua. Syystä tai kolmannesta juuri se toimii mitä mainioimmin yksiin paineentunnistuksen kanssa, ja onpa työkalua muutoinkin helppo säädellä monenmoisista namiskoista mieleisekseen.

Ennen työskentelytavan valintaa kannattaa ehdottomasti myös huomata, että mustekynän lisäksi jotkut muutkin työkalut toimivat Gimpissä hitusen eri tavalla laitteesta riippuen. Erot eivät ole suuren suuria, mutta esimerkiksi kuvia pienentäessä (skaalatessa) käytän itse mieluummin hiirtä kuin piirtopöytää, sillä jostain syystä Gimp tulkitsee sen käskyjä omaan silmääni miellyttävämmällä tavalla. Vaan päädyt sitten piirtopöytään tai hiireen, kannattaa koko kuvan työstämisen ajan käyttää ainakin yhtä ja samaa välinettä, ellei yhtäkkisellä vaihdoksella erityisesti hae takaa jonkinlaista spesiaalikikkailua.

Vaan sittenhän on tietysti olemassa suuri joukko niitä ihmisiä, jotka käyttävät joko omasta halustaan tai pakon edessä kuitenkin hiirtä piirtotyökaluna. Se ei ole mahdotonta eikä nyt edes järkyttävän vaikeaa, jos käytössä on kunnon hiiri - jos taas työkaluna tuntuu olevan kasa höyryävää sitä itseään, voidaan joutua vähän kikkailemaan. Minä itse suosin selkeitä ja paksujakin linejä, jotka on huonolla hiirellä kerrassaan vaikea saada kulkemaan sulavasti ja ilman alituista töksähtelyä, ellei työhön käytä oikeasti epäinhimillistä määrää aikaa. Linet kuitenkin piirtävät melkein itse itsensä, kun käyttöön otetaan polkutyökalu ja avataan vieläpä polut-ikkuna. Näillä työkaluilla saa aikaan jopa mekaanisen siistiä ja sulavaa viivaa, jota elävöittääkseen voi joutua vielä hieman hienosäätämään linejä joko käsin tai uusilla, hieman aiemmista poikkeaville linjoille sijoitelluilla polkuviivoilla, mutta se nyt on pientä jäljen puhtauteen nähden.

2.1 Luonnos

Gimpiin tutustumisen ja hiiri/piirtopöytä-kysymyksen pohtimisen jälkeen voisi olla aika alkaa laittaa alulle jonkinlaista luonnosta, jota sitten lähdetään työstämään kunnon kuvaksi. Tässäkin tullaan tosin taas välinevalintojen eteen, sillä luonnoksen voi tehdä yhtä hyvin tietokoneella kuin käsinkin, mikäli saatavilla vain on skanneri. Ilman skanneria juttu on selvä, sillä koneella piirtäminen on ainoa looginen vaihtoehto, mutta jos piirtäjällä vain on varaa valita, kannattanee pohtia molempien piirtotapojen hyviä ja huonoja puolia. Paperille lyijykynällä piirtäminen tuntuu monista siltä luonnollisimmalta vaihtoehdolta, mutta tietokoneella tuhertelu ei toisaalta kuluta fyysisiä piirtovälineitä paljoakaan ja jos olet jo valmiiksi koneella, ovat välineet todennäköisesti suoraan edessäsi. Paperille voikin sitä vastoin piirtää liki missä tahansa inspiraation iskiessä, joten välinevalintaan vaikuttaa suuresti myös tilanne, jossa kuvaa lähdetään toteuttamaan.

Tietokoneella piirretty luonnos kannattaa tehdä värillä, joka on helppo erottaa tulevista lineistä eli kuvan lopullisista ääriviivoista, jotta luonnos on helppo erottaa valmiista työstä. Itse suosin omien mieltymysteni vuoksi työssä turkoosin sävyjä, mutta yleisimpiä taitavat olla sininen ja punainen väri. Sininen juontaa tietääkseni juurensa eräistä painoteknisistä seikoista, kun taas punainen lienee vain harvinaisen hyvin mustasta erottuva värisävy. Myös skannatun lyijykynäjäljen voi halutessaan muuttaa koneellisesti värilliseksi, mutta se ei ole välttämättä tarpeen, sillä käsin piirretty jälki erottuu yleensä varsin hyvin tietokonelineistä muutenkin. Juttu tapahtuu kuitenkin sörkkimällä värit-valikon asetuksia, esimerkiksi sävy-värikylläisyys -otsikon takaa aukeavia juttuja. Käsin piirretyn luonnoksen (ja kuvan yleensäkin) tummuusastetta voi lisäksi säädellä helposti samaisen valikon säätöarvot-osiossa.

Kuten jo mainittua, tehtiin luonnos sitten käsin tai koneella, on sen erottaminen omalle layerille eli tasolle ensiarvoisen tärkeää kuvan työstämisen kannalta. Yleensä itselläni käytössä tulee olemaan kuvan edistyessä vähintään neljä tasoa: luonnos, väritys, varjot ja line, joista siis luonnos alimmaisena ja line päällimmäisenä. Joskus layereitä kertyy huomattavastikin enemmän, mutta näillä neljällä pääsee ainakin vallan hyvin alkuun. Kannattaa myös muistaa jo kuvan aloitus- ja/tai skannausvaiheessa, että mitä suurempi kuva on (menemättä kuitenkaan ihan järjettömyyksiin) sitä helpompi sen kanssa on työskennellä. Liian isoa kuvaa kun voi lopuksi pienentää helposti, mutta toisin päin tehtäessä kuvasta tulee vain samean ja suttuisen näköinen.

2.2 Lineart

Etenkin tietokoneella työskenneltäessä mahdollisuudet linen muokkaamiseen ovat käytännössä rajattomat, kiitos kaikkivaltiaan kumoa-toiminnon. Toki korjauslakka on käsin piirrettäessä hyvä toveri, mutta kun "undon" näpyttäminen on koneella kuitenkin monin verroin vaivattomampaa, tulee koneellisesti piirrettyjen linejen kanssa kokeiltua paljon helpommin uusia ja erilaisia juttuja, kuin oikean tussin tai musteen kanssa sotkiessa. Kannattaakin testailla mahdollisimman luovasti yhteen tapaan jämähtämisen sijasta, sillä lopputulos voi olla yllättävän miellyttävä! Linen voi jättää kokonaan tekemättä ja työskennellä pelkillä väreillä, tehdä ohuen ja vähän ehkä jopa läpinäkyvän linen säätämällä layerin läpinäkyvyyttä, sekä kokeilla värillisiä tai erityisen paksuja rajauksia. Juuri tässä työskentelyvaiheessa Gimpin mustekynä on erityisen kätevä työkalu, jos käytössäsi vain on piirtopöytä.

Jos koko piirros on tarkoitus toteuttaa traditionaalisti, tarvitaan linejä tehdessä vain ripaus maalaisjärkeä: älä käytä väritysvaiheessa väreihin sotkeutuvaa rajauskynää, ellei se ole nimenomaan tarkoituksesi. Mikäli taas tahdotaan yhdistää perinteiset käsin paperille piirretyt linet tietokoneväritykseen, tarvitaan toimivan lopputuloksen aikaansaamiseksi annos "knowhowta". Itsekin jatkan edelleen täydellisen linejäljen metsästystä tällä saralla, mutta aika hyvään lopputulokseen pääsee, kun ensinnäkin piirtää rajauksensa niin synkänmustalla värillä, kuin vain mahdollista. Jos tummuus ei koneelle siirrettynä näytä vielä riittävältä, kannattaa taas sörkkiä sitä värit-valikon säätöarvot-kohtaa, jolla kuvan tummat alueet saa helposti entistäkin tummemmiksi. Sitten kopioidaan linen sisältävä layer niin, että alkuperäinen line jää kaikkein alimmaksi ja kopio ylimmäksi - värit, varjot ja kaikki tällainen tulevat näiden kerrosten väliin. Lopuksi vaihdetaan päällimmäisenä olevan kopiolayerin tilaksi "kerro" ja halutessaan säädetään samaisen layerin läpinäkyvyyttä. Läpinäkyvyyttä muuttamalla saa alempana olevan värikerroksen kuultamaan linen läpi, mikä käytännössä muuttaa siis linet värillisiksi. Itse suosin kuitenkin yleensä mustia linejä ja jätän läpinäkyvyyden siis 100 %, jossa se alkujaan jo onkin.

2.3 Väritys

Väritysasioihin siirryttäessä sukelletaan yhä syvemmälle maku- ja tyyliasioiden pariin, joista on tunnetusti vallan turha lähteä kiistelemään. Värittäminen myös kietoutuu aika tiiviisti yhteen varjostamisen kanssa erityisesti käsin piirrettäessä, sillä paperillahan ei oikein pääse erottelemaan asioita erillisille tasoille. Tietokoneella kuitenkin pääsee - taivaille kiitos siitä! Helpoimmillaan väritys on nimittäin silloin pelkkää tasaisten väripintojen lätkimistä oikeille paikoilleen.

Vaan mitenkäs ne oikeat värisävyt sitten lätkittäisiin sinne, minne ne kuuluvat? Yksinkertaisin, mutta käyttökelpoisuutensa suhteen kieltämättä aika kiistelty tapa on tietysti täyttää alueet vanhalla kunnon ämpärityökalulla. Itse suosin jutussa taikasauvan näköistä valintatyökalua: napsautan sillä (linelayerissä) väritettäväksi toivomiani alueita, minkä jälkeen parantelen valintaa valitsemalla Valitse-valikosta (Mikä sanajono!) laajenna-vaihtoehdon. Sen avulla kasvatan valinta-aluetta linejen paksuudesta riippuen yhden tai kahden pikselin verran, jonka jälkeen vain yksinkertaisesti väritän haluamani alueen (värityslayerissa) isolla siveltimellä!

Pelkän tasaisen väripinnan sijasta moni tykkää tässä vaiheessa sävyttää värialueita esimerkiksi ruiskutyökalun avulla. Minä en kuitenkaan useimmiten tällaiseen ryhdy, ja nytkin kikkailen ainoastaan taivaaseen liukuväriefektiä sekoitustyökalulla. Myöhemmin saatan kyllä laitella esimerkiksi jotain hohtojuttuja kuuhun ja tähtiin, mutta sen vuoro on minun logiikkani mukaan vasta kuvan viimeistelyvaiheessa.

Mutta koska ihminen on laiska eläin ja taikasauvalla klikuttelu vaatii ties kuinka monen lihaksen aktivoimista, ei sitä tietystikään jaksa tehdä kuin suurimpien värialueiden kohdalla. Lopuksi täytyykin näin ollen palata länttäämään paikalleen esimerkiksi koiraeläinten turkin kuviointeja ja muita yksityiskohtia. Etenkin läpinäkyvätaustaisen kuvan kanssa saattaa hidastavaksi tekijäksi kuitenkin muodostua se, että kaiken aikaa täytyy varoa värittämästä linejen ulkopuolelle. Siihen on olemassa kuitenkin mitä yksinkertaisin ratkaisu: kun kuva on kertaalleen väritetty jollakin värillä, klikkaa värityslayerin kohdalla lukitse-namikkaa, jolloin et voi värittää reunojen yli vaikka kuinka yrittäisit!

2.4 Valot ja varjot

Tässä kohden kaikki aloitetaan päättämällä mistä suunnasta kuvan kohteisiin lankeaa valoa. Valonlähteitä voi toki olla vaikkapa useita, mutta sitä ei kannata käyttää pelkkänä tekosyynä epäloogisia varjostuksia selittämään. Jos meinaat siis välillä unohtaa missä aurinko (tai kattolamppu tai kynttilä tai ikkuna) sijaitsikaan, merkkaa se kuvaan vaikkei sen lopullisessa työssä olisi edes tarkoitus näkyä! Lisäksi kannattaa yrittää parhaansa mukaan kuvitella piirtämänsä asiat kolmiulotteisina, sillä se auttaa hahmottamaan sitä, mihin paikkoihin valo osuu ja mihin taas varjot muodostuvat. Voit vaikka joskus kokeilla luonnosteluvaiheessa viivoittaa hahmoasi: kuvittele että kiedot sen ihonmyötäiseen ruutupaperiin ja mieti oikein ajatuksen kanssa, miltä lopputulos näyttää sekä mitä se hahmon muodosta kertoo.

Sitten luodaan varjoille oma layeri, vaihdetaan senkin tilaksi kerro, säädetään tason läpinäkyvyydeksi jotain väliltä 30-100 % tilanteen ja oman mielipiteen mukaan, sekä aletaan väritellä varjoja paikoilleen. Ei muuten koskaan kannata käyttää varjostamiseen puhdasta mustaa tai harmaata ilman erityisen hyvää syytä, sillä värien käyttäminen työssä tekee kuvasta elävämmän näköisen. Esimerkiksi tumma sininen on yleensä melko turvallinen vaihtoehto, mutta kokeile ihmeessä joskus varjostaa jopa jokseenkin villein värein!

Kuten jo kuvaa väritettäessä, voidaan varjostuksia tehdessäkin käyttää kutakuinkin yhtä montaa tyyliä kuin on olemassa taiteilijoitakin. Itse suosin yleensä muutamia cell shading -nimen alle vankemmin tai löyhemmin lukeutuvia tekniikoita, joissa varjot ovat suhteellisen jyrkkäreunaiset ja sarjakuvamaiset. Yksinkertaisimmillaan tämä toimii niin, että yhdelle varjolayerille piirretään tasaiset varjostukset ilman sen suurempia sävytyksiä, mutta yhtä hyvin varjojen reunoja voi esimerkiksi häivytellä paikkapaikoin pyyhekumilla. Jos kaikkein pimeimpiä varjopaikkoja varten tekee lisäksi toisen layerin ja lisää näihin kohtiin vielä hieman lisää sävytystä, saa kuvasta jo aika viimeistellyn näköisen.

Jos varjostettava kuva sattuu omaamaan läpinäkyvän taustan, muodostuu reunojen sisällä pysyttelemisestä kuitenkin taas kerran ylimääräistä päänvaivaa, oli varjostustyyli mikä tahansa - ainakin, jos ei tiedä miten siltä vältytään. Helpolla päästäksesi kopioi kuvan värilayeri ja mene sitten taso-valikossa kohtaan maski, josta etenet lisää tasomaski -toimintoon. Valitse annetuista vaihtoehdoista tason alfakanava, mikä ikään kuin lisää layerille näkymättömän kalvon, joka peittää näkyvistä kaiken mikä menee aiemmin luodun värikerroksen ulkopuolelle. Voit vaikka kumittaa varjolayerillä olevat värit nyt kokonaan pois korvataksesi ne varjostuksilla, ja silti hahmosi muotoinen kalvo pysyy paikoillaan. (Huomioi, että varjolayerin lukitse-vaihtoehto ei saa olla valittuna, jotta tämä touhu toimisi oikein!)

Omissa töissäni valotukset ovat liki aina huomattavasti pienemmässä osassa kuin varjostukset, mutta kyllä nekin kannattaa siitä huolimatta laitella lopuksi paikoilleen. Valotuksissa pätevät liki samat lainalaisuudet kuin varjostuksissakin: jyrkät, kirkkaat reunat saavat kohteen näyttämään kiiltävältä ja muoviselta, pehmeämpi liukuvärjäys tuntuu luonnollisemmalta. Yksi seikka kuitenkin kannattaa ihan erityisesti valoihin liittyen muistaa: tietynlaisen efektin aikaansaamiseksi sijoitan ne joskus lineartin päälle, en alle. Tämä toimii eritoten maisemakuvissa aika mukavasti ja "istuttaa" hahmot taustan sekaan.

2.5 Viimeistely

Kun varsinainen piirto-osuus on takanapäin, kannattaa kuvaa vielä pikkuisen hienosäätää ennen julkaisemista. Ensinnäkin, pienentäkää työ aina skaalaustyökalulla inhimilliseen kokoon! Kuvaa, jossa hahmon pelkkä silmä täyttää kokonaisen ruudun, on vaikea tarkastella ja sen latautumisessa kestää ikuisuus. Klikkaa ennen skaalaamista tasojen kohdalla silmäsymbolin vieressä olevat kettinkisymbolit näkyviin, niin ohjelma skaalaa kaikki valitsemasi tasot kerralla saman kokoisiksi.

Muita mahdollisia pikkusäätöjä ovat esimerkiksi värien sävyttäminen ja lineartin pehmentäminen. Jos näyttää siltä, että kuva on esimerkiksi liian kirkas öiseksi maisemaksi, lisää värimaailmaan vähän sinistä värit-valikon väritasapaino-säätimistä ja muuta pikkuisen muitakin haluamiasi asetuksia saman valikon sävy-värikylläisyys-työkalulla. Jos taas kuvan linet näyttävät mielestäsi turhan teräviltä ja kulmikkailta, pehmennä niitä suotimet-valikon gauss-sumennuksella. Sitten vain lisäämään reunukset sijainnista suotimet --> koristeet --> lisää reunus, jonka jälkeen läntätään copyright-tiedot paikoilleen ja katsellaan viimeinkin valmista kuvaa! Itse tosin tykkään vähän turhankin usein lisätä kuvaan vielä tiettyä rakeisuutta suotimet --> kohina --> hsv-kohina -asetuksilla leikkien, mutta sillä sotkeminen tai sen pois jättäminen on silkka makuasia.

3.1 Hohtoefekti

Hohtavien juttusten värittäminen käsin ei sekään ole mikään järin vaikea temppu, mutta siinä voi laiskotella entisestään tiettyjä kikkoja hyväksikäyttämällä. Onhan photoshopissakin outer glow -niminen toiminto, jota tämä säätäminen kutakuinkin vastaa.

Ensin on tietysti pidettävä huoli siitä, että kuvan valot ja varjot sopivat yleensäkin siihen vaikutelmaan, että jokin osa kuvassa hohkaa valoa ympärilleen. Seuraava askel on erottaa kuvan hohtavien osien line omalle layerilleen sekä värjätä kyseiset ääriviivat jollakin kirkkaalla, vaalealla värillä, joka sopii yhteen halutun valon värin kanssa. Linet on helppo värittää, kun niiden layerin kohdalla klikkaa lukitse-ominaisuuden päälle.

Sitten suoritetaan varsinainen taika etsimällä suotimet-valikosta niinkin epälooginen vaihtoehto, kuin valo ja varjo --> varjo. Vaihda molemmat siirtymät luvuksi 0, muuta väriksi sama tai vielä vaaleampi sävy kuin mitä käytit lineissä, laita peitto lukuun 100 (sitä voi muuttaa myöhemmin, sillä se on sama asia kuin tason läpinäkyvyys) sekä poista mielellään ruksi kuvan koon muuttamiseen viittaavasta kohdasta. Säädä lopuksi vielä pehmennuksen säde (Kyllä, ohjelmassa oikeasti lukee pehmennUksen!) haluamaasi määrään. Oma kuvani on tällä kertaa kooltaan varsin pieni, joten aloitan luvulla 45.

Painettuasi ookoota ohjelma luo sinulle uuden layerin nimeltään drop shadow ja voit nähdä, kuinka hohtavien linejen ympärille ilmestyy jo vähän jotain vaaleaa utua. Toista prosessi muuten samoilla asetuksilla, mutta pienennä sitä pehmennuksen sädettä vaikkapa ensin lukuun 25, sitten 15, 10 ja lopulta 5. Lopuksi sinulla on jo neljä drop shadow -layeria, mutta kappas; kuvasi myös hohtaa aika valovoimaisesti! Voit tutkailla efektiä ja sen voimakkuuden lisäämistä tai vähentämistä lisäämällä "varjotasoja" yhä enemmän tai vastaavasti pienentämällä joidenkin tasojen läpinäkyvyyttä tai vaihtamalla hohtovärin sävyä. Säädä ja hinkkaa kunnes olet tyytyväinen.

3.2 Tarra

Läpinäkyvätaustaisesta kuvasta saa helposti muokattua tarralta näyttävän läystäkkeen, joita itse olen käyttänyt esimerkiksi nettisivujen koristelemisessa. Jutussa päästään alkuun, kun valitaan taikasauvatyökalulla hahmon ulkopuolinen alue, mutta muutetaankin valittua alue valitse-valikosta käänteiseksi. Sitten laajennetaan valintaa samaisesta valikosta vaikkapa 40 pikselillä, jolloin valituksi pitäisi tulla myös hahmoa ympäröivä alue. Tämän jälkeen luodaan uusi taso, sijoitetaan se varsinaisen hahmon alapuolelle ja väritetään se haluamallamme värillä.

Tässä vaiheessa taustaa voi koristella miten ikinä tykkääkin. Kun se on tehty, kikkaillaan kuitenkin taas valinta-alueen kanssa: tällä kertaa pienennetään valintaa vaikkapa 5 pikselin verran. Sen jälkeen vaihdetaan taas kerran valinta käänteiseksi, klikataan taustatason lukitus päälle ja väritetään tarralle reunus.

Lopuksi vielä käytetään hyödyksi hohtoefektiosiosta tuttua varjonlisäämistoimintoa ja lisätään sillä tällä kertaa ihan oikeasti varjo kuvalle, sillä se saa "tarran" näyttämään siltä, kuin se olisi vähän kohollaan taustasta. Mene siis suotimet-valikon valo ja varjo --> varjo -osioon, valitse väriksi jotakin tummaa (tässä käy jopa musta), täytä numerokohdat haluamillasi arvoilla (ei nollaa tällä kertaa mihinkään, tosin) sekä vähennä peitto ainakin puoleen, niin tarrasi on valmis!

3.3 Animaatio

Pureutumatta sen syvällisemmin siihen miten animaatiot ylipäätään toimivat, kerronpa tässä nyt vauhtiin päästyäni lyhyesti senkin, kuinka helppoa animaation kokoon laittaminen Gimpillä on. Kunhan muistaa sen perussäännön, että yksi layer vastaa yhtä framea (=vaihtuvaa kuvaa), pääsee jo huomattavan pitkälle. Toki kuvan työstövaiheessa tasoja voi käyttää ihan normaaliin tapaan, mutta siinä kohtaa kun tuotos on tarkoitus saada liikkumaan, kannattaa tuo mainitsemani fakta pitää tiukasti mielessä. Yhdistä siis varjot, värit ja linet yhdeksi layeriksi. Voit esikatsella animaatiota ja tutkia onko kaikki hyvin menemällä suotimet-valikon animaatio-kohtaan sekä valitsemalla toiston. Jos kuva pyörii kuten sen pitääkin, voit siirtyä eteenpäin.

Jatka valitsemalla taas suotimet-valikon animaatiotyökaluista vaihtoehto nimeltä "optimoi gif-tiedostoille". Tämä pienentää animaatiosi tiedostokoon inhimillisiin mittoihin ja lisää tasojen nimiin tietoja, joita muuttelemalla voit vaikuttaa animaation pyörimiseen. Olennaisin näistä tiedonjyväsistä on (100ms), joka viittaa siis siihen kuinka kauan kyseinen kuva/layer on kerrallaan näkyvissä. Lukua suurentamalla animaatio muuttuu hitaammaksi, pienentämällä se taas pyörii aiempaa nopeammin.

Kun animaatio on säädetty pyörimään halutulla nopeudella, tarvitsee se enää tallentaa. Muista käyttää gif-päätettä, sillä se on rajoitetusta värintoistostaan huolimatta animaatioiden näkymisen kannalta luotettavin tiedostomuoto! Tallennusvaiheessa Gimp varmistaa haluatko tosiaan tehdä kuvasta animaation, joten ole tarkkana ja laita rasti oikeaan kohtaan, ennen kuin painat vie-nappia.

3.4 Brushit

Gimp ei ole tunnettu runsaasta sivellinvalikoimastaan, mutta eihän kunnon hardcore-piirtäjä sellaista kaipaakaan! Minä en kuitenkaan ole hardcore yhtään missään asiassa, joten tuntematta tuskaa tunnollani hyödynnän ihan mieluusti silloin tällöin muiden tekemiä erityissiveltimiä, englantilaisittain brusheja. Deviantartissa kun etsii sanoilla "Gimp brush" niin saa jo aika hervottoman määrän mitä erilaisimpia juttuja ladattavakseen.

Ole kuitenkin tarkkana parin asian suhteen! Pidä mielessä ensinnäkin tekijänoikeusjutut, eli merkitse kuvasi yhteyteen mistä olet saanut siinä käyttämäsi brushit tai jos uskot ettet kuitenkaan muista mistä ne ovat peräisin, tee niin kuin minä ja hyödynnä ainoastaan sellaisia siveltimiä, joiden tekijä ei vaadi takaisinlinkitystä. Toisekseen, älä ihmeessä sorru hamuamaan itsellesi kaikkia nättejä brusheja joita löydät! Sadat isot sivellinmallit hidastavat Gimpin latautumista, minkä lisäksi niiden paljouteen on uskomattoman helppo hukkua. Valikosta ei löydä enää mitään ilman suurta tuskaa, etkä itsekään muista mitä kaikkea sinulla on ja päädyt kuitenkin käyttämään vain muutamaa tutuinta sivellintä. Itse tein juuri tämän mokan vuosia sitten, kun brushien maailmaan ensimmäistä kertaa päädyin.

Kun sitten olet ladannut haluamasi sivellinpaketin, käy ne läpi tarkastaaksesi saitko mitä halusit ja onko mukana sellaisia brusheja, joita et tunne tarvitsevasi. Sitten vain heittelet huolettomin ottein brush-tiedostot lajitovereidensa sekaan, niin ne ovat käyttövalmiita kun seuraavan kerran avaat Gimpin! Oikean kansion sijainti riippuu siitä mihin olet alun alkujaan Gimpin tallentanut, mutta minulla kyseinen tiedostokasa esimerkiksi löytyy tällaisen reitin kautta:

Vaan mitäpä niillä brusheilla sitten osaisi oikein tehdä? Noh, tietysti niitä voi käyttää ihan sellaisenaan, mutta itse hämmästyin kaikkein eniten keksiessäni, kuinka maalauksellista jälkeä joillakin brusheilla saa aikaiseksi. Gimpissähän ei ole erillisiä vesi- tai maalaustyökaluja, mutta kun vähän jaksaa testailla erilaisten asetusten ja tarkoitukseen sopivien brushien kanssa, on jälki melkoisen erikoislaatuista. Tiedä mitä näillä vehkein saisikaan aikaiseksi joku, joka oikeasti ymmärtäisi maalaamisesta jotakin!