Yksi yö, jota emme huomenna enää muista

Tarinanpätkä kertoo parista Andriaanan roolipelistä tutusta hahmosta, joskin koiraeläinten sijasta ihmismuodossa. Tarinan lukeminen ei kuitenkaan vaadi kyseisen roolipelin tuntemusta, sillä se sijoittuu tavalliseen ihmisten maailmaan, omaan maailmaamme. Tekstillä ei ole varsinaista ikärajaa, vaan en sitä kuitenkaan aivan nuorimmille suosittele.

Hiljaisena pyyhkivät ohi ajavien autojen valot tummaa tietä, kylmän yön peittäessä kaiken valokiilojen ulottumattomissa olevan tummaan syleilyynsä. Vaikkei tie ollut mikään maailman vilkkain tai lähellä suurempia valtaväyliä, riitti sillä kuitenkin liikennettä sen verran, ettei pimeys hetkeksikään laskeutunut täydellisenä maiseman ylle. Kauempana horisontissa hohtivat kaupungin kutsuvat värivalot, jotka eivät tuntuneet koskaan sammuvan, jättävän kaipaavaa katsetta rauhaan. Kiusoittelevasti ne välkähtelivät tuulessa huojuvien puidenoksien lomasta, hypnotisoiden tehokkaasti niitä tuijottavat jäänsiniset silmät itseensä. Äänettömän totisena katseli nainen kohti kaupunkia, kohti elämää, imaisten välillä sormiensa välissä pitelemäänsä savuketta. Muuta ei katselijasta talon ohi kulkevalle tielle näkynytkään, kuin parvekkeella aika ajoin syttyvä punainen hohdetäplä, savukkeen palaessa voimakkaammin ohuiden huulien sen kautta savua keuhkoihin imiessä.

Vaan jos olisivat ohi ajavat autot yössä seisovan ilmestyksen havainneet, olisivat ajajat nähneet tämän olevan pitkä, tummahiuksinen ja jo melko kypsään ikään ehtinyt nainen. Miranda Diente oli kuitenkin onnistunut säilyttämään ulkonäkönsä melko samanlaisena, kuin se oli ollut jo vuosia aiemminkin, joten viimeksi mainittua seikkaa ei ollut kovin helppo havaita edes päivänvalossa, saati sitten yön pimeydessä. Asiaa olivat varmasti osaltaan auttaneet mustat, laineille kiertyvät hiukset, jotka nainen oli lopulta suostunut kasvattamaan yli olkapäiden yltäväksi kehykseksi kasvojensa ympärille. Oikeastaan hiukset peittivät myös koko oikean puolen kasvoista, piilottaen alleen arvet, joita ei latino ollut kaikista yrityksistään huolimatta onnistunut meikkaamaan täysin näkymättömiin. Nuorempana hän oli kantanut niitä vuoroin ylpeänä, vuoroin häveten niiden todistamia virheitä, mutta vanhemmiten hän oli todennut niiden olevan yksinomaan hyvin epäkäytännöllisiä. Aina ei ollut hyvä tulla tunnistetuksi, varsinkaan, kun oli niinkin korkeassa asemassa tietyissä piireissä, kuin mitä Sanguinaria Miradanakin tunnettu nainen oli koko ikänsä ollut.

Samassa pääsivät Brasilialaisen kaupungin valot vapautumaan naisen piinaavan katseen alta, tumman auton kaartaessa kaksikerroksisen, kartanoa muistuttavan talon pihaan. Vaitonaisena ja ilmeenkään värähtämättä seurasi Mirada ajoneuvoa silmillään, kunnes se puolivälissä pihatietä sammutti valonsa ja sulautui yhdeksi yön kanssa. Ohi ajavan liikenteen valo ei yltänyt korkeiden pensasaitojen suojaamalle pihamaalle, mutta tapahtumaan tottuneena nainen kuunteli, kuinka auton moottori lopulta sammui jossakin suuren parvekkeen alla. Vain aavistuksen kavenneet huulet paljastivat, ettei nainen ollut tyytyväinen kuulemaansa. Auto ei ollut ajanut talliin, vaan se oli jätetty talon edustalle odottamaan. Vierailija ei siis aikonut viipyä pitkään.

Koska Mirada tiesi, ettei hänen ollut tarvetta mennä avaamaan ovia saapuneelle, jatkoi hän nojaamistaan parvekkeen valkoista kaidetta vasten. Katseensa kulkeutui jälleen kohti kaupunkia, mutta ajatuksensa olivat muualla. Hän kuunteli saapuneen liikkeitä, kuuli ulko-oven käyvän. Kuuli tämän kiipeävän puista portaikkoa pitkin varmoin askelin, astuen kaksi askelmaa kerrallaan. Sitten askelten äänet haipuivat, pehmeät matot söivät ne sisäänsä. Jälleen veti nainen henkäyksen savukkeensa läpi, ja odotti. Hän vihasi odottamista, vaikka olikin siihen joutunut vuosien saatossa tottumaan. Se ei silti tarkoittanut, että hänen olisi täytynyt pitää siitä. Hän saattoi olla valittamatta, mutta mielipiteensä hän silti tahtoi pitää itsellään. Välillä hänestä tuntui, että ne olivatkin ainoat, mitä hänellä oli jäljellä.

Lopulta muutaman minuutin kuluttua aukesivat parvekkeen lasiset ovet saranoidensa vaimeasti narahtaessa, ja Miradan kääntäessä katseensa vaivihkaa kohti tulijaa. Itse hän ei kääntynyt, antoi vain katseensa seurata vahvarakenteisen, mutta silti omalla tavallaan sulavalinjaisen miehen kulkua vierelleen. Mies pysytteli niinikään hiljaa, nojautuen hänkin vasten parvekkeen kaidetta.
”No?” lausui Miranda lopulta vaativasti, katkaisten yössä vallinneen piinaavan hiljaisuuden. Tummapukuinen mies ei vastannut, vaan antoi huultensa kaartua toispuoleiseen hymyyn ja sormiensa kulkeutua leuallaan kasvavaan parrantynkään.
”Et aio jäädä. Mitä tapahtui?” tivasi nainen pyrkien pitämään sisällään sen, kuinka kovasti oikeastaan olisikaan tahtonut kuulla toisen vastauksen. Niin varsinaiseen kysymykseen kuin ensimmäiseen toteamukseenkin, vaikkei se kirjaimellisesti olisi vastausta vaatinutkaan.

Yhä edelleen pysytteli mustahiuksinen, arvovaltainen mies vaiti ja ojensi kätensä kohti Miradaa, jättäen sen pyytävästi naisen kasvojen eteen. Vaimeasti tuhahtaen laski nainen savukkeensa miehen vahvojen sormien väliin, josta mies veti sen omille huulilleen.
”Tiedät kyllä, etteivät nämä ole terveellisiä”, kuuluivat lopulta miehen tummalla ja matalalla äänellä lausutut sanat. Hän veti nautinnollisesti savukkeen myrkkyä henkeensä, ennen kuin laski sen toisella puolellaan odottavalle, koristeellisen pöydän päällä lojuvalle tuhkakupille. Toisen välinpitämättömyys sanojaan kohtaan sai naisen yhä ärtyneemmäksi ja lopultakin hän kääntyi kasvokkain kohti miestä.
”Tartaros”, kivahti Mirada puhutellen toista sukunimellä, kuten hän oli aina ennenkin tehnyt. Laiskanoloisesti, antaen toisen odottaa itseään, kääntyi mieskin lopulta kohti puhekumppaniaan, yhä kuitenkin kaiteeseen nojaten. Tummat hiussuortuvat peittivät tyylikkäästi osan miehen kasvoista, mutta hiusten takana näkyivät keltaisina tuikkivat, pistävät silmät. Nainen ei niiden tuijotusta kuitenkaan kavahtanut, vaan katsoi vaativana takaisin.

Lopulta Tartaros huokaisi ja kääntyi ympäri, jääden selkä vasten valkeaa kaidetta.
”Olet Dienten tytär, etkä silti ole oppinut kuinka vaarallista liika tieto voi olla”, lausui mies rauhalliseen ja itsevarmaan tyyliinsä.
”Minä en ole enää kenenkään tytär, ja päätän itse siitä mikä on minulle liian vaarallista ja mikä ei!” huudahti nainen astellen pois parvekkeen reunalta, tahtoen päästä jälleen kasvotusten miehen kanssa. Nopeasti Tartaros kuitenkin nosti kätensä ja taputteli muutaman kerran ilmaa merkiksi siitä, että toisen olisi parempi madaltaa äänenvoimakkuuttaan melkoisesti.
”Äläkä sinä hyssyttele-”, sihisi nainen hampaidensa välistä, toisen pyyntöä kuitenkin totellen.
”Lopeta”, keskeytti Tartaros toisen puheen terävällä ja yksinkertaisella käskyllä, joka ei jättänyt juuri tulkinnanvaraa.

Kuin huomaamatta oli Miranda antanut yrmeän ilmeen kivuta kasvoilleen, ja nainen havaitsikin ilmeensä vasta Tartaroksen astellessa istumaan aiemmin mainitun pöydän vierellä seisovalle tuolille. Tuoli oli koristeellinen, kuten pöytäkin, ja valkoinen kuin parveketta reunustava kaide. Vaimeasti sen metalliset jalat raapaisivat parvekkeen lattiaa miehen asettautuessa tuolille, naisen sillä välin vetäessä syvään henkeä. Ei hänellä ollut mitään syytä kiihtyä, ja mikä tärkeämpää, niin hän ei saavuttanut yhtään mitään. Niinpä hän kääntyi jälleen hetkeksi kohti yöllistä maisemaa, jotta tunteensa ehtisivät tasaantua, ennen kuin kääntyi nyt tuolissa mietteliään näköisenä istuvan miehen puoleen.
”Kävitkö katsomassa heitä?” kysyi Mirada huomattavasti aiempaa vaisummin, katsomatta miestä silmiin. Tartaros kohotti kysyvästi toista kulmaansa, ja veti sormenpäänsä yhteen kasvojensa edessä.
”En voi väittää ymmärtäväni kysymystäsi aivan täysin”, vastasi mies ja irrotti sormensa hetkeksi toisistaan voidakseen siirtää yhden hiussuortuvansa siististi korvan taakse.
”Lapsia” jatkoi nainen välittömästi toisen saatua lauseensa loppuun.

Hetken kestävän hiljaisuuden aikana laski Sanguinaria Mirada toisen kätensä jälleen parvekkeen kaiteelle. Hän tahtoi estää, ettei se vahingossakaan pääsisi puristumaan nyrkkiin.
”He nukkuvat, vai kuinka?” kysyi Tartaros, vaikka vastaus oli melko itsestään selvä. Nainen kuitenkin nyökkäsi vahvistaen toisen uskomuksen oikeaksi. Tytöt olivat olleet jo tuntikausia unten mailla, kuten pikkulasten kuuluikin.
”Miksi siis herättää heitä?” totesi mies olkiaan kohauttaen. Naista ärsytti suunnattomasti, kuinka toinen oli tässäkin asiassa oikeassa. Tartaros kun oli sitä ihmistyyppiä, joka oli hyvin harvoin väärässä. Niinpä Miranda tyytyi jälleen pysyttelemään hiljaa ja katselemaan kaipaavasti kaupungin valoja.

Lopulta Tartaros nousi huokaisten seisomaan, jolloin Miranda kääntyi nopeasti tätä kohden. Varmoin askelin nainen kulki toisen luokse ja painautui vasten miehen vahvaa ruumista.
”Etkö voisi jäädä hetkeksi? Ehdit kyllä aamullakin jatkaa sitä, mitä sinulla ikinä onkaan meneillään.” pyysi nainen melkein maanittelevalla äänellä. Tilanteet joissa kyseinen nainen todella oli pyytänyt mieheltä jotakin, olivat hyvin harvinaisia. Ja tämä oli yksi niistä harvoista kerroista, kun latino olisi todella tahtonut amerikkalaisen tekevän hänen tahtonsa mukaan.
”Tiedät itsekin-”, mies aloitti ja tarttui naista ranteista koettaen pitää tätä loitolla, mutta tällä kertaa oli hänen vuoronsa tulla keskeytetyksi.
”Yksi yö”, intti Mirada poraten jääsilmänsä vasten toisen tulisilmiä. Hetken epäröinnin jälkeen sulivat Tartaroksen huulet ilkikuriseen hymyyn, ja mies vapautti naisen kädet otteestaan. Määrätietoisesti takertuivat kyseiset kädet miehen niskaan, vetäen toisen päätä alemmas, naisen huulten ulottuville. Tartaros istuutui takaisin tuolille jolta oli vastikään noussut ja antoi omien kättensä kulkeutua pitkin naisen voimakasta vartaloa. Huulet tavoittivat nopeasti toisensa, nautinnollisen voihkaisun paetessa naisen suusta. Hänen mustat hiuksensa laskeutuivat siveästi peittämään kaksikon kasvoja olemattomilta katsojilta, jättäen intohimoisen suudelman vain heidän välisekseen salaisuudeksi.

Tilanteen alkaessa kuumeta rikkoi tunnelman kuitenkin äkkinäinen ääni muutoin hiljaisessa yössä, saaden Mirandan hätkähtämään silminnähtävästi. Molempien katse kulkeutui kohti Tartaroksen housuntaskua, josta mies pian vetikin matkapuhelimensa esiin. Molempien ilmeet vakavoituivat ja nainen vetäytyi nopeasti, mutta ilmeisen vastahakoisesti pois miehen päältä. Tartaroskin nousi ylös tuolistaan ja nosti simpukkamallisen puhelimen läpän auki, vetäen puhelimen sitten korvalleen. Pitkään, tai ainakin siltä se henkeään pidättävästä naisesta tuntui, mies vain kuunteli ilmeettömänä. Huultaan purren nainen seurasi toisen kasvoja, toivoen jonkinlaista reaktiota, vaikka tiesikin mitä tuleman piti.
”Aivan”, lausui Tartaros lopulta yksinkertaisesti, ennen kuin sulki puhelimensa ja katkaisi yhteyden puhujaan. Yksi katse riitti kertomaan kaiken, sanoja ei tarvittu. Hetkeksi laski mies yhä kiihkosta lämpimän kämmenensä naisen käsivarrelle, ennen kuin asteli sanaakaan sanomatta sisään taloon, jättäen naisen yksin parvekkeelle.

Sanguinaria Mirada ei hievahtanutkaan paikoiltaan, ennen kuin kuuli auton moottorin käynnistyvän matalasti jyrähtäen. Silloin hän painoi leukansa vasten rintaa ja puristi kätensä tiiviiseen nyrkkiin, pitkien kynsien kaivautuessa kipeästi kämmeniin. Hän oli yhtä aikaa niin vihainen, pettynyt, surullinen, turhautunut kuin… Yksinäinenkin. Auton äänen kadotessa muiden ajoneuvojen sekaan nainen ei voinut muuta kuin huutaa, tosin suunsa tiiviisti kiinni pitäen. Hän ei saanut herättää lapsia, eikä muutenkaan olisi ollut kovin hyvä idea ryhtyä kirkumaan keskellä yötä. Siksihän he täällä olivatkin, paossa liikaa huomiota, poissa ylimääräisten silmien nähtäviltä. Jos tietyt tahot olisivat saaneet tietää kahden suuremmanluokan rikollisjohtajan saaneen jälkeläisiä, olisivat asiat saattaneet kääntyä nopeasti päälaelleen. Ei, näin oli ehdottomasti parempi. Vaikka se vaatikin uhrauksia, jotka tuntuivat aika ajoin lähes sietämättömiltä.

Saatuaan kiukkunsa kuriin käpertyi Sanguinaria Mirada, Verenhimoinen Katse, samaiseen metallituoliin, jossa Tartaros oli vain hetkeä aikaisemmin istunut. Nainen painautui tiiviisti elotonta esinettä vasten, toivoen hartaasti tuntevansa edes hippusen siitä lämmöstä, jonka tuimakatseinen mies oli siihen läsnäolollaan jättänyt.

Tämä on ensimmäinen tarinamuotoinen tekstinpätkä, jonka olen kirjoittanut tuhottoman pitkään aikaan. Laatua ei ainakaan paranna se seikka, että se on kirjoitettu kello viiden aikaan aamulla. Pidin kuitenkin tämän kirjoittamisesta, ja itse olen varsin tyytyväinen lopputulokseenkin. Olen jo kauan tahtonut kertoa Miradan vaihtoehtoisesta elämästä ihmisenä, sillä ideoita aiheesta on ollut niin kauan, kuin itse hahmokin on ollut olemassa. Tämä tosin saattaa osaltaan lisätä sekavuutta tekstiin; minä kun tiedän tarinan ja hahmojen taustoista paljon enemmän, kuin lukijalle on mahdollista. Vaan toivon, ettei se liiaksi päässyt lukukokemusta kuitenkaan häiritsemään.